Olisipa mukava olla aamuihminen. Se olisi jotenkin niin tätä päivää, että innokkaasti hyppäisi aamulla ylös, kiskaisisi jalkaansa trikoot ja heittäisi iloisen aamulenkin yhdessä nousevan auringon kanssa.
Mutta ei. Minä kuulun siihen kansanosaan, joka klo 6.45 silmät ristissä syyttävästi katsoo kelloa ja on varma, että juuri tänä aamuna se tekee vain julmaa pilaa vilkkumalla ja kilkuttelemalla keskellä yötä.
Aamu se kuitenkin on, joka kerta. Ja ylös on noustava kera koko unisen konkkaronkan. Yksi kerrallaan joukko valuu alakertaan ja tyttäret kinastelevat siitä talon ainoasta pehmeästä viltistä. Perheen miehet ovat nimittäin toista maata. Kuuluvat siihen joukkoon, joka tykkää aamulenkeistä.
Ilta sen sijaan on mun juttuni. Olen iltalenkkeilijä ja kuhnaan nukkumaanmenon kanssa muutenkin ihan liian myöhään. Ilta on minun omaa aikaani, kun lapset on saatu nukkumaan ja talo hetkeksi hiljenee. Voin helposti aloittaa siivoamisenkin iltayhdeksältä. (Tiedä sitten, mikä yhteys tällä on siihen, että aamulla kellon soitto raastaa unisen hermoja..)
Mites sinä, ilta vai aamu?
Jenni
P.S. Antakaapa muuten vinkkejä pehmeistä, nukkaantumattomista, ei kutisevista vilteistä? Meidän kahdelle aamu-unisille ne olisivat parhaita, kun aamutakinkin pukeminen on liian työlästä heti herättyä.
