Tämän hepun kuulumisia on kyselty sen verran, että ajattelin ystävän ansaitsevan ihan oman postauksensa. Karvainen kaikkien kaveri saapui kotiin viime talvena ja on siitä lähtien kuulunut tiiviisti osaksi perhettä.
Niin rakas ja raivostuttava tuhansien ilmeiden koiranpentu on kasvanut riehakkaaksi murkkuikäiseksi. Yksikään lähelle saapuva ei säästy märiltä suukoilta. Leikkiin yllyttää pieninkin vihje ja suurinta huvia on pinkoa karkuun mikä tahansa esine suussa.
Minä, joka en vielä muutama vuosi sitten tiennyt koiraihminen olevanikaan, olen täysin myyty tälle ystävälle. Siivousnatsi minussa, joka tuskailee jokaista hiekanmurua lattialla, on saanut juuri oikeanlaista siedätyshoitoa koiran avulla. Allergiaystävällinen rotu, josta ei irtoa karvaa lainkaan (uskokaa tai älkää, yhtään koirankarvaa ei ole taloudestamme imuroitu) on siedättänyt sekä omia, että lapsen allergioita. Ja mikä parasta, eläinarasta lapsesta on tullut oman, ja vähitellen muidekin koirien ystävä!
Ei ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että koira lempeä, kaiken hyväksyvä katse on yksi lohdullisimmista näyistä maailmassa.
Joten vaikka välillä riistän pennun vuoksi hiuksia päästäni. Etenkin silloin, kun yllätän kaverin jyrsimästä pihalta löytynyttä kuollutta hiirtä tai katsellessani hepun perään murhaavasti, kun se pää kallellaan killittää minua naapurin kompostin takaa, en vaihtaisi karvaista ystäväämme mihinkään. En varsinkaan, kun tämä näky tervehtii usein kotiintulijaa:
Ja sitä paitsi, pureskelu on vähentynyt niin paljon, että uusi sohvakin uskallettiin laittaa tilaukseen. Sukkia ja pikkuhousuja ei lasketa, ne kuuluvat pennun mukaan suositeltuun ruokavalioon.
Karvaisin helleterveisin,
Jenni ja Tiuku
P.S. Näin pieni minä olin!
