Tämän sohvan tarina alkaa oikeastaan kymmenen vuoden takaa. Kiertelimme Heinolan asuntomessuilla kun silmiini sattui Kirsi Valantin herkulliset kaveri-tuolit. Tiesin Valantin tyylin sisustaa jo pidemmän ajan takaa, hän on aikanaan tehnyt suunnitelman myös minun lapsuudenkotiini. Heinolan messuilla näin kuitenkin ensimmäisen kerran Valantin suunnittelemia huonekaluja ja olin ihan myyty. Funktionaalista, selkeää, ajatonta ja tyylikästä. Tutustuin tuotantoon tarkemmin ja nopeasti sieltä löytyi vielä yksi ylitse muiden. Oiva nimittäin.
Oivan ja minun tielläni oli ikävä kyllä suuri joukko elämän realiteetteja ja niistä varmasti suurimpana oli senhetkinen taloustilanne, noin niin kuin henkilökohtaisella tasolla. Vuodet kuluivat, mutta Oiva pysyi haaveissa. Uuteen omakotitaloon muuttaessa hankintalista oli piiitkä. Aikamme laskeskeltuamme päädyimme siihen, että sohvan osuus huonekalubudjetista ei voi olla valtaosaa, joten käänsimme katseemme länsinaapuriin.
Luoksemme muuttu Karlstad. Kelpo kaveri, mutta jo muutaman kuukauden meillä majailtuaan ulkoisesti viimeisenpäälle sliipattu heppu osoittautui lähes selkärangattomaksi. Tai oli selkäranka, mutta se oli erittäin heikkoa lastulevyistä tekoa. Karlstadin voimille otti perheemme villi meno ja useamman kerran saimme tehdä ortopedisia toimenpiteitä Karlstad-paran pelastamiseksi. Ja sitten, kun neljännen kerran kaverin ranka osoitti murtumisen merkkejä, tuli tämän perheen pään mitta täyteen. Näin tietenkin tilaisuuteni koittaneen ja pidin ties monennenko palopuheeni suomalaisuudesta (Oivasta), laadusta (Oivasta) ja täysipuisesta rungosta (Oivasta).
Ja näin, kymmenen vuoden toisinaan epätoivoisia käänteitä sisältänyt rakkaustarina on vihdoin todenteolla alkamassa. Siinä se nyt on, muina sohvina, vaatimattoman eleganttina, charmanttina, tyylikkäänä ja samalla samettisen pehmeänä. Oi Oiva.
Miten ihmeessä minun pitäisi jonkun antaa istua siinä? 😉
Jenni
